En sitten ryhdistäynyt.

Mutta en minä tätä vielä poista, ajatuksissa kuitenkin jo silloin tällöin aina joku juttu mikä pitäisi kirjoittaa tänne muistiin. Ajatuksissa jo. Ehkä sormet löytää kauan kadoksissa olleen rytmin ja pakottavat kanssaan tanssiin, eikä siitä kutsusta voi aina kieltäytyä.

Sitä odotellessa.

Niinkuin sivulaatikosta voi huomata, on Pedon poppoo muuttunut hieman. Poppoossa minä ja koirat noinniinku täysiaikaisesti, pojat osa-aikaisesti. Ei tästä sen enempää, nää asiat ei kuulu tänne, eikä minnekään muuallekaan. Siis lähinnä toteamuksena vain että poppoo muuttunut ja tämä osa siitä muuttanut, saman kylän alueelle kuitenkin. Kaikki ok.

Porot muutosta selvinneet jo, osaavat tulla jo uuteen kotiin ja osaavat olla rennosti kuin kotonaan konsanaan :) Toinen nukkuu omalla pedillään, toinen mun jaloissa ja yleensä vielä ihan lähellä. Eipä tunnu pahalle, siihin on ihan hyvä nukahtaa. Pitkään meni ennenku luut alko kelpaamaan, kai se on vähän sama kun oma ruuanlaitto tai leipominen, kotiutuminen vie aikansa.


Aamulla ylös ilmeisesti myös porojen mielestä ylös epäkristilliseen aikaan, porot tarhaan, töihin, sieltä kotiin, porojen kans jonkinlaiselle lenkille, kotihommia tms, nukkumaan ja taas ylös. Eipä tuo arki sen ihmeellisempää ole, ihan sitä samaa kun kaikilla muillakin. Hämmennystä arkeen aiheuttaa lähinnä poikien kootut toilailut, sählinki harrastussysteemien kanssa jne. ihan normikuviot. Omaa päätä hämmentää lähinnä se hetkittäin koskena virtaava ajatusten joki, joka ei taida kuivua. Välillä se on kuin tunturipuro, kirkasvetinen iloisesti virtaava pikkupuro, välillä taas kuin tulva-ajan joki, joka kuohuu tummana uomansa ylittäen. Aina ja jokaikinen päivä se tuo mukanaan jotain uutta, edes jonkun ihan pienen pienen oivalluksen jota jää miettimään. Siinähän se aika sitten kuluukin mukavasti sitä pienen pientä mietiskellen ja käännellen kunnes siitä pienestä kasvaa iso. Ja ohhoh, kuinkas tässä käy aina ja melkein joka kerta :D

Mut kaikkeen tottuu. Onneksi se virta on mun ihan ikioma, siihen ei muut puutu. Se on sangen viihdyttävä virta, olen siitä iloinen. Ja jos virtaan meinaa hukkua, vetää porot ja pojat ihan varmasti rannalle, ei siis huolta siitä hukkumisen vaarasta :D


Poppoon rakenteen lisäksi muuttui työkuviotkin sen verran että vanha paikka kutsui. Oli kiva mennä takaisin. Ja on kiva olla aikaisin takaisin kotona. Työ on työtä ja se siitä, onneksi on aivan loistava työkaveri, on kiva mennä aamuisin. Elämä on kuitenkin töiden ulkopuolella ja hyvä niin.



Joo. Nyt hyvää yötä.

Ehkä mie vielä...

 

Pitäisiköhän sitä yrittää ryhditäytä ja jatkaa kirjoittamista?

Pitkään aikaan ei vaan ole huvittanut, kun ei ole sormet halunneet tanssia näppäimistöllä. Ei ole kyse siitä ettei elämässä tapahtuisi mitään, ehkä enemmän siitä että joskus liikaakin.. Ehkä siitä mistä haluaisi kirjoittaa ja herättää myös toisten mieliin ajatuksia, ei vaan voi kirjoittaa, mut yritän nyt ryhdistäytyä. Jos ei muuta niin talon valopäät järjestää kyllä säännöllisin väliajoin raportoivaa...

Muuten kaikki on ennallaan, vain Tane ja Late poistuneet ruokavahvuudesta. Jo viime syksynä.

Tuntuu että vaikka kirjoitettavaa edellisen kirjoituksen jäljiltä olisi tiiliskiviromaanin verran taidan kuitenkin jättää sen tekemättä ja jatkaa vaan tästä eteenpäin, on itsestäkin kiva lueskella talouden Kouhotuksia joskus vuosien päästä.

 

Viime aikojen sykähdyttävin valopäiden tempaus kuitenkin kevennykseksi;

saivat molemmat (+ muutama muu) jälki-istuntoa, vaihteeksi. Lapussa luki syyksi "yrittävät työntää koulukaverin pään vessanpönttöön" tai jotain.. Voi tsiisus! Oisko pitänyt itkeä vai nauraa? Tyyppejä rupes riepomaan kun opet ei saa jannua kuriin ja porukalla meinasivat sitten pistää kuriin ja ruotuun ja mikä on lopputulos? Tunti jälki-istuntoa. Mahtoikohan nauraa tämä jonka pää olisi mennyt sinne vessanpönttöön? Ai nii, olisivat kuulemma myös vetäneet sen pöntön...

Eilenkin tuli jälki-istuntoa, Juhalle. Syynä poistuminen liikuntatunnilta, ei nimittäin muistanut opelle sanoa että meni leikkaamaan lohjenneen kynnen...

 

Juu, ja haluatteko tietää kuin kovaa kulkee porokoira? Mie tiiän, n. 40 km / h, kokeilin viime yönä...

Rinalla on juoksut ja nuorisokoira on päästään niin sekaisin kun vaan voi olla, ei näe mitään ja ilmeisesti myös korvat on kasvaneet umpeen, ainut mikä toimii on kurkku josta purkautuu säälittävä valitusvirsi, yleensä silloin kun immeiset haluaisi nukkua, ku elämä on niin prk:en epäreilua ja kovaa kun porokoira lukitaan ihan tylysti sisään ja se hyvältä haiseva olisi ulkona. Ja koska ei kuule eikä näe, niin katosi sitten viime yönä joutessaan pihaltakin. No, arvasin heti mistä löytyy joten auto perseen alle ja hakemaan 1,5 kilsan päästä hevonpaskan seasta, tai mitä lienee siellä niin mielellään aikaansa tuntuu kuluttavan. Ei sitten suostunut tulemaan autoon, joten kiukuspässäni (klo. 00.30) ilmoitin tekeväni siitä mörönnahkarukkaset ja pari muuta solvausta päälle ja mulkaisin pahasti. Hyppäsin autoon ja ajoin kotiin, porokoira auton vierellä juosten. Ja sitten jos kerran tekee mieli juosta niin sitten myös saa juosta, prk. Kotiin tultiin siis n. 40 km / h, eikä hyytynyt poro, rinnalla kulki. Mut olipahan hiljaa, ei kuulunut yhen ainuttakaan kiroilua epäreiluudesta. Kai se oli vaan räjähdyspisteessä koko elukka ja purki latauksen siihen että sai kerrankin juosta.

 

Kun aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa?

 

Free to fly :D

 

 

Miksi hetkessä eläminen on niin vaikeaa? Tai jos ei vaikeaa niin ainakin sen taika unohtuu usein.

Miksi joskun on niin vaikeaa vain heittäytyä sekaan ja iloita, pienestäkin hetkestä? Vailla yhtään mitään muuta, vailla ajatustakaan seuraavasta. Miksi on joskus vaikeaa pitää mieli kiinni vain ja ainoastaan siinä mitä on just nyt? Antaa hetken kuljettaa seuraavaan, sellaisena kun se on tullakseen, yrittämättä muuttaa sitä omilla ajatuksilla. Koska niinhän siinä käy; jos aina miettii että mitäköhän seuraavaksi ja yrittää miettiä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja seuraavaa hetkeä ajatellen, ei sille anna täyttä vapautta. Tavallaan kaiketi kahlitsee osan mahdollisuuksista, ei anna vapaata mahdollisuutta.

Miksi on vaikeaa mennä vain tajunnanvirta tekniikalla hetkestä toiseen?

Mitä hävittävää on? Miksi miettiä seuraavaa? Miksi tuhlata aikaa ja energiaa seuraavan miettimiseen? Onko kipu helpompi kohdata jos siihen on ainakin ajatuksissaan yrittänyt valmistautua? Viekö se miltään kivulta terää, eikö aina satu kuitenkin yhtä paljon? Kun aina ei elämä mene niinkuin haluaisi, miksi sitten miettiä sitä sen enempää, antaa vain virran viedä. Kun joskus sattuu kuitenkin, tavalla tai toisella. Onko se helpompi kestää jos sen tietää ennakkoon?

Eikö vain voisi heittää romukoppaan käsitteen aika ja nauttia siitä mitä käsissä on juuri nyt? Miksi se on joskus hankalaa? Kun hetken taika on kuitenkin niin kaunis, kun vain muistaa pysähtyä ja katsoa sitä. Pysähtyminen on vain joskus vaikeaa tai sen vain unohtaa kiireen ja sen mukanaan tuoman suorittamisen alle.

Eikö elämään kuitenkin kuulu ilo ja suru? Miten osaisi arvostaa tai nauttia ilosta, rauhasta ja onnesta jos ei tietäisi mitä suru, kipu ja tuska voi olla? Elämän pelkkä suorittaminen voi viedä pahimman terän pois kaikista, elämän eläminen korostaa molempia. Kummin on helpompaa? Tuntuu että valitsen elämisen riskeistä huolimatta, koska mitä muuta tää on kuin valintoja joissa jokaisessa on omat riskinsä? Jos sattuu niin sattukoot sitten niin että tuntuu, on kuitenkin olemassa se toinenkin puoli ja kun sisimmän valtaa ilo ja rauha, on se kaiken arvoista. Kenelle sen kaiken tuo sitten mikäkin, se kaiketi on jokaisen oma valinta...

Kunhan näkee hetken taian ja kauneuden.

 

 

Voi noita sankareita, alkaa reviiri laajenemaan ja kesä kutittelemaan :)

Yhden päivän saldo:

Yksi rypi pihan perällä olevassa kuralammikossa, ihan vaan koska jonkun oli haettava mäkiauto sieltä, koska yksi valopää oli sen sinne työntänyt...

Toinen halusi tietää kelluuko se mäkiauto eli suunta kohti isompaa lätäkköä, varusteina villapipo, sormikkaat, paita, paksu maastopuvun takki, verkkarit ja kumpparit. Lämpöä ulkona hilkkua vaille parikymmentä astetta. Lopputuloksena kumpparit täynnä vettä, lämmitti kuulemma mukavasti...

Kolmas touhussa mukana (tietenkin käsi kipsissä, koska oli kaatunut pari päivää sitten) varusteina kumpparit, paita ja bokserit. Lopputuloksena myös nenässä tukko havunneulasia, koska nenästä oli tullut verta...

Voitte kuvitella sen hilpeyden määrän kun ehdin metsään saakka, kun toinen seisoo talvivarusteissa kumpparit hölskyen ja toinen vieressä kesävermeissä puoli naamaa veressä ne havunneulaset nenästä törröttäen :D

Neljäs taitaa olla sitten porukan viisain, joka sitten nauraa muille, mun lisäksi :D

Eilen rytmiryhmä leikki selviytyjiä ja kävivät rypemässä suolla, Mörkö lapsena lasten mukana, ihan vaan sen jälkeen kun olivat ensin käyneet talon toisella puolella olevalla suolla (onneksi ilman koiria)kiikaroimassa ja olivat törmänneet kahteen vastasyntyneeseen hirvenvasaan, etäisyytenä tollaset muutama metri.. Onneksi ei sattunut emä tulemaan päälle, vai liekö sekin todennut lapsien vaarattomuuden :) Onneksi ymmärsivät olla koskematta pieniin, ymmärsivät lähteä samantien kotiin.

No, kaikki kuin omia, siis kaksi vierastakin torpassa kuin kotonaan. Kai niille on vaan annettava narua ja tilaa... Pääasia ettei kehenkään satu tai koske, eikä mitään ole menny rikkikään.