Pitäisiköhän sitä yrittää ryhditäytä ja jatkaa kirjoittamista?

Pitkään aikaan ei vaan ole huvittanut, kun ei ole sormet halunneet tanssia näppäimistöllä. Ei ole kyse siitä ettei elämässä tapahtuisi mitään, ehkä enemmän siitä että joskus liikaakin.. Ehkä siitä mistä haluaisi kirjoittaa ja herättää myös toisten mieliin ajatuksia, ei vaan voi kirjoittaa, mut yritän nyt ryhdistäytyä. Jos ei muuta niin talon valopäät järjestää kyllä säännöllisin väliajoin raportoivaa...

Muuten kaikki on ennallaan, vain Tane ja Late poistuneet ruokavahvuudesta. Jo viime syksynä.

Tuntuu että vaikka kirjoitettavaa edellisen kirjoituksen jäljiltä olisi tiiliskiviromaanin verran taidan kuitenkin jättää sen tekemättä ja jatkaa vaan tästä eteenpäin, on itsestäkin kiva lueskella talouden Kouhotuksia joskus vuosien päästä.

Viime aikojen sykähdyttävin valopäiden tempaus kuitenkin kevennykseksi;

saivat molemmat (+ muutama muu) jälki-istuntoa, vaihteeksi. Lapussa luki syyksi "yrittävät työntää koulukaverin pään vessanpönttöön" tai jotain.. Voi tsiisus! Oisko pitänyt itkeä vai nauraa? Tyyppejä rupes riepomaan kun opet ei saa jannua kuriin ja porukalla meinasivat sitten pistää kuriin ja ruotuun ja mikä on lopputulos? Tunti jälki-istuntoa. Mahtoikohan nauraa tämä jonka pää olisi mennyt sinne vessanpönttöön? Ai nii, olisivat kuulemma myös vetäneet sen pöntön...

Eilenkin tuli jälki-istuntoa, Juhalle. Syynä poistuminen liikuntatunnilta, ei nimittäin muistanut opelle sanoa että meni leikkaamaan lohjenneen kynnen...

Juu, ja haluatteko tietää kuin kovaa kulkee porokoira? Mie tiiän, n. 40 km / h, kokeilin viime yönä...

Rinalla on juoksut ja nuorisokoira on päästään niin sekaisin kun vaan voi olla, ei näe mitään ja ilmeisesti myös korvat on kasvaneet umpeen, ainut mikä toimii on kurkku josta purkautuu säälittävä valitusvirsi, yleensä silloin kun immeiset haluaisi nukkua, ku elämä on niin prk:en epäreilua ja kovaa kun porokoira lukitaan ihan tylysti sisään ja se hyvältä haiseva olisi ulkona. Ja koska ei kuule eikä näe, niin katosi sitten viime yönä joutessaan pihaltakin. No, arvasin heti mistä löytyy joten auto perseen alle ja hakemaan 1,5 kilsan päästä hevonpaskan seasta, tai mitä lienee siellä niin mielellään aikaansa tuntuu kuluttavan. Ei sitten suostunut tulemaan autoon, joten kiukuspässäni (klo. 00.30) ilmoitin tekeväni siitä mörönnahkarukkaset ja pari muuta solvausta päälle ja mulkaisin pahasti. Hyppäsin autoon ja ajoin kotiin, porokoira auton vierellä juosten. Ja sitten jos kerran tekee mieli juosta niin sitten myös saa juosta, prk. Kotiin tultiin siis n. 40 km / h, eikä hyytynyt poro, rinnalla kulki. Mut olipahan hiljaa, ei kuulunut yhen ainuttakaan kiroilua epäreiluudesta. Kai se oli vaan räjähdyspisteessä koko elukka ja purki latauksen siihen että sai kerrankin juosta.

Kun aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa?

Free to fly :D

Miksi hetkessä eläminen on niin vaikeaa? Tai jos ei vaikeaa niin ainakin sen taika unohtuu usein.

Miksi joskun on niin vaikeaa vain heittäytyä sekaan ja iloita, pienestäkin hetkestä? Vailla yhtään mitään muuta, vailla ajatustakaan seuraavasta. Miksi on joskus vaikeaa pitää mieli kiinni vain ja ainoastaan siinä mitä on just nyt? Antaa hetken kuljettaa seuraavaan, sellaisena kun se on tullakseen, yrittämättä muuttaa sitä omilla ajatuksilla. Koska niinhän siinä käy; jos aina miettii että mitäköhän seuraavaksi ja yrittää miettiä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja seuraavaa hetkeä ajatellen, ei sille anna täyttä vapautta. Tavallaan kaiketi kahlitsee osan mahdollisuuksista, ei anna vapaata mahdollisuutta.

Miksi on vaikeaa mennä vain tajunnanvirta tekniikalla hetkestä toiseen?

Mitä hävittävää on? Miksi miettiä seuraavaa? Miksi tuhlata aikaa ja energiaa seuraavan miettimiseen? Onko kipu helpompi kohdata jos siihen on ainakin ajatuksissaan yrittänyt valmistautua? Viekö se miltään kivulta terää, eikö aina satu kuitenkin yhtä paljon? Kun aina ei elämä mene niinkuin haluaisi, miksi sitten miettiä sitä sen enempää, antaa vain virran viedä. Kun joskus sattuu kuitenkin, tavalla tai toisella. Onko se helpompi kestää jos sen tietää ennakkoon?

Eikö vain voisi heittää romukoppaan käsitteen aika ja nauttia siitä mitä käsissä on juuri nyt? Miksi se on joskus hankalaa? Kun hetken taika on kuitenkin niin kaunis, kun vain muistaa pysähtyä ja katsoa sitä. Pysähtyminen on vain joskus vaikeaa tai sen vain unohtaa kiireen ja sen mukanaan tuoman suorittamisen alle.

Eikö elämään kuitenkin kuulu ilo ja suru? Miten osaisi arvostaa tai nauttia ilosta, rauhasta ja onnesta jos ei tietäisi mitä suru, kipu ja tuska voi olla? Elämän pelkkä suorittaminen voi viedä pahimman terän pois kaikista, elämän eläminen korostaa molempia. Kummin on helpompaa? Tuntuu että valitsen elämisen riskeistä huolimatta, koska mitä muuta tää on kuin valintoja joissa jokaisessa on omat riskinsä? Jos sattuu niin sattukoot sitten niin että tuntuu, on kuitenkin olemassa se toinenkin puoli ja kun sisimmän valtaa ilo ja rauha, on se kaiken arvoista. Kenelle sen kaiken tuo sitten mikäkin, se kaiketi on jokaisen oma valinta...

Kunhan näkee hetken taian ja kauneuden.

Voi noita sankareita, alkaa reviiri laajenemaan ja kesä kutittelemaan :)

Yhden päivän saldo:

Yksi rypi pihan perällä olevassa kuralammikossa, ihan vaan koska jonkun oli haettava mäkiauto sieltä, koska yksi valopää oli sen sinne työntänyt...

Toinen halusi tietää kelluuko se mäkiauto eli suunta kohti isompaa lätäkköä, varusteina villapipo, sormikkaat, paita, paksu maastopuvun takki, verkkarit ja kumpparit. Lämpöä ulkona hilkkua vaille parikymmentä astetta. Lopputuloksena kumpparit täynnä vettä, lämmitti kuulemma mukavasti...

Kolmas touhussa mukana (tietenkin käsi kipsissä, koska oli kaatunut pari päivää sitten) varusteina kumpparit, paita ja bokserit. Lopputuloksena myös nenässä tukko havunneulasia, koska nenästä oli tullut verta...

Voitte kuvitella sen hilpeyden määrän kun ehdin metsään saakka, kun toinen seisoo talvivarusteissa kumpparit hölskyen ja toinen vieressä kesävermeissä puoli naamaa veressä ne havunneulaset nenästä törröttäen :D

Neljäs taitaa olla sitten porukan viisain, joka sitten nauraa muille, mun lisäksi :D

Eilen rytmiryhmä leikki selviytyjiä ja kävivät rypemässä suolla, Mörkö lapsena lasten mukana, ihan vaan sen jälkeen kun olivat ensin käyneet talon toisella puolella olevalla suolla (onneksi ilman koiria)kiikaroimassa ja olivat törmänneet kahteen vastasyntyneeseen hirvenvasaan, etäisyytenä tollaset muutama metri.. Onneksi ei sattunut emä tulemaan päälle, vai liekö sekin todennut lapsien vaarattomuuden :) Onneksi ymmärsivät olla koskematta pieniin, ymmärsivät lähteä samantien kotiin.

No, kaikki kuin omia, siis kaksi vierastakin torpassa kuin kotonaan. Kai niille on vaan annettava narua ja tilaa... Pääasia ettei kehenkään satu tai koske, eikä mitään ole menny rikkikään.

Joka talvinen riemu taas hetken; peltojen hanget kantaa!!!

Totesin asian aamulla kun vein pojat kouluun ja vedin monot kinttuun samantien. Voi sitä riemua kun pääsi hiihtämään mihin tahansa vain taivas rajana.. no, Peto tuskin oli ihan samaa mieltä, kun sen ruhon alla hanki petti hetkittäin.

Niin ja Möröllä on uusi titteli: luuranko-koira :)

Sen tehtäviin kuuluu rämpiä poikalauman edellä hangessa ja etsiä luita, ja niistähän koirat tykkää... On jotenkin aika liikuttavaa katsella pihalta, kun jono menee pitkin peltoa, koira edellä ja välillä neljä poikaa perässä... Tuntuu lapsilla olevan kaikilla hauskaa, oli sitten kaksi tai neljä jalkaa...

Juhalla oli tänään koulujen väliset hiihtokisat. Hyvin meni ja tavoitteensa saavutti; meinas et jos olisi vaikka puolen välin kieppeillä ja lopputuloksena olikin sitten sija 12/22. Hyvä Juha! Oli kiva olla katsomassa.

Jep. Meille muutti tästä päivästä lähtien tupakoira - Peto.

Kun eivät tule toimeen niin eivät tule: Tanen kans ei veri lennä, mut ei muuten liiku Peto milliäkään mihinkään, edes juomaan ei Tane laske ja Repan kanssa se veri lentäisi vähän liiankin kanssa. Eli pikkupikku sisäpuudeli kunnes tarha lumien sulettua vapautuu. No, Peto tuskin on tästä yhtään pahoillaan, Möröllä hirttäisi kiinni alle viikossa :D Ja onneksi tuon kaverin uskaltaa jättää olemaan sisään, vaikka pojat koulun jälkeen hetken olisivatkin ilman aikuisia, luotto ihan täysi sata..

Mut ei ole kivaa.

Taas kerran ..hmm.. kevyt ja pinnallinen keskustelu ihmisen kanssa, joka on samalla täys paska ja toisaalta myös yksi rakkaimmista. Ihmisen kanssa, joka on elämässä tärkeä.

Mitali.

Kaksi puolta. Ei toista ilman toista, niinhän se menee. Ei voi saada vain toista, vaan on otettava molemmat puolet.

Kumpi niistä tärkeämpi?

Se puoli mikä kertoo sijoituksen vai se missä kerrotaan mistä mitali on saatu, jos nyt lähdetään siitä, että kummallakin puolella on jotain, siis kumpakaan puoli ei ole tyhjä.

Onko sijoituksella väliä? Kertooko se vain sen mones on "minäminä" ollut?

Vai onko enemmän väliä sillä, missä kisassa olet sinne palkintopallille päässyt, vai palkitaanko kaikki? Onko olemassa edes mitään palkintopallia vai seisooko kaikki mitalit kaulassa samalla viivalla? 

Kumpi puoli on tärkeämpi? Ei kuitenkaan toista ilman toista, on yksi koko paketti. Vaikka joskus on vaikea nähdä se koko paketti, kun helpompi katsella vain sitä toista puolta. Vai haluaako sitä vain katsella sitä toista puolta?

Kuinka vaikeaa on laskea irti siitä "minäminästä" ja nähdä se koko paketti? Se koko kisa, mistä sen mitalin on saanut, eikä vain itseään palkintopallilla. Joskus on vaikeaa repiä silmälaput silmiltä, kun se on tehtävä itse, siihen ei muut pysty.

Miten sen sitten kukakin tekee, pääasia että tekee. Jos jää katselemaan vain sitä toista puolta kokonaisuuden sijaan, voi yhtenä lopputuloksena olla sokaistuminen omasta erinomaisuudestaan ja ehkä silloin jää sen kapean polun vangiksi. Tie muuttuu heti leveämmäksi kun suostuu katsomaan myös sitä toista puolta ja muistaa sen ettei kukaan loista omasta erinomaisuudestaan vaan jostain ihan muusta. Jos tuudittautuu siihen omaan erinomaisuuteensa, voi matka olla kovin kivikkoinen ja varsin pimeä. Ja se pimeys nielaisee mukaansa. Vai haluaako joku tallata pimeydessä? Tuskin.

Kun pullasta ei voi loputtomasti syödä vain rusinoita, eikä laserilla voi leikata elämän mitalia kahteen toisistaan riippumattomaan osaan ja pidellä niitä molempia käsissä samaan aikaan. Kun pullakin on tapana syödä kokonaan, on mitalikin syytä ripustaa kaulaan kokonaisena, niin se vaan menee. ja loppujen lopuksi kun molemmat puolet on yhtä tärkeitä, edelleen; ei toista ilman toista. On vaan nähtävä kokonaisuus. Tuoko se sitten sen valon valaisemaan polkua?

Ja ettei kenenkään tarvitse nyt tulla kysymään että "ookko nähny valon", niin voin vastata siihen vaikka niin että "kyllä, valo on ollut seurana aina ja aina se vaan valaisee suuremman ja suuremman alan ympärillä". Ja ei, en ole pärähtänyt uskoon silleen kun ihmiset sen ymmärtävät, päinvastoin kritisoin aina vaan enemmän ja enemmän evankelisluterilaista kristinoppia ja pidän sitä lähinnä propagandana. Ehkä tää valo on helpommin kuvattu sanoilla "elämän valo" :)

Mikä kumma vaateteollisuutta oikein vaivaa?? Mua niin ottaa aivoon, prk..

Joo, meni tästä päivästä osa kaupoissa pyörien, vaatteitakin katsellen. Niitä vaatteita löysin mitä etsinkin, ja vieläpä helposti, mut sitten kun pitäisi ostaa niiden vaatteiden alle vaatteita niin siinä kohtaa tulee ahdistus. Ja jos valotan sen verran että en ostanut toppa- tai muutakaan ulkoilupukua, niin jokainen ymmärtää että ahdistus iskee alusvaatteiden kohdalla.

Ja nimenomaan rintsikoiden. Kun mikä kumma siinä oikein on että kaupat on pullollaan toinen toistaan kauniinpia rintaliivejä, mutta niistä 99 prosenttia on topattu tai sitten topattu tuplasti? Ei hemmetti, onko tää maa täynnä naisia joiden kuppikoko on AA? Vai mistä tää johtuu? Ainakin tänään jäi sellainen fiilis et kaarituelliset toppaamattomat tai edes niukasti topatut liivit on mahdoton yhtälö... No, löysin toki parit, mut nekin etsimisen takana.

Tasan ei käy onnenlahjat, perhana. Kun en minä pidä itseäni minään povipommina, kaukana siitä, mut miksi minä en kuitenkaan löydä tyyliin H&M:ltä jotain kivoja snoopy-aiheisia alusvaatteita? Niin ois kivat ;)

No, ehkä tyydyn kohtalooni, pääasia et paidan alla on jotain muuta ku puuterinväriset neljällä hakasella ja viisi senttiä leveillä olkaimilla varustetut "mummoversiot" :D Kaikella kunnioituksella sellaisia käyttäville, mut ei vaan oo mun juttu...

Meinas ihan unohtua arvostelu..

Tuomarina oli Tapio Kakko ja Mörököllihän oli siis pentuluokassa, kun on vielä niin pieni :)

"Kokonaiskuvaltaan hyvä uros, joka saisi olla vankempi raajaluustoltaan. Kevyt hieman lyhyehkö pää. Hieman laskeva kuono. Vaaleat silmät. Saisi olla voimakkaammin kulmautunut edestä ja takaa. Korkealle kiinnittynyt häntä. Hyvä turkki. Hieman pysty olkavarsi. Lyhyt lantio. Liikkuu edestä hieman korkein askelin, takaa riittävällä askelmitalla. Hieman länkisäärinen. Voisi esiintyä hieman varmemmin ja nauttia enemmän näyttelytilanteesta."

Että silleen. Olihan sillä hyvä turkki...

Pakostakin tulee mieleen, että mulla taitaa olla kaksi kappaletta papereiden mukaan puhdasrotuisia lapinporokoiria, jotka eivät tosin täytä yhtäkään porokoiran rotumääritelmän kohtaa, ei kumpikaan :D No, en vaivu epätoivoon, en minä ole mitään näyttelykoiria etsinytkään, vaan ystäviä ja sen määritelmän molemmat täyttää oikein loistavasti!

Näyttelyyn lähdin lähinnä seuran takia ja matkat olikin oikein mukavia :), eihän koiranäyttelyyn voi mennä ilman koiraa, joten siksi mörkö oli mukana.. Peto olisi saanut vielä mielenkiintoisemman arvostelun, joten siksi se jäi kotiin..

"...Voisi esiintyä hieman varmemmin ja nauttia enemmän näyttelytilanteesta.." tuli siitä kun toista vähän jännitti koko tilanne, kun ei sitä ole pahemmin kiikutettu mihinkään oman kylän ulkopuolelle, kun se oksentaa sisuskalutkin pihalle jokaikinen kerta ja siksi, kun sillä taisi olla kehässä suunnaton tarve tyhjentää suolistonsa, mitä ei tietenkään voi mitenkään tehdä narussa. Paitsi ihan äärimmäisen suuressa hädässä, mikä iski sitten kehän jälkeen...

No, käyty on ja toistekin mennään sitten kun Mörkö on kasvanut isoksi :)

aiheesta "pitääkö mun nyt tuntea itseni huonoksi äidiksi vai ei?"

Puhelin soitti Myrskyluodon Maijaa töissä:

Juha: "äiti, meil ei oo mitään syötävää... ei mitään.2

Äiti: "öö.. ei mitään? Jaa, no mitäköhän se kinkkukiusaus tai possupaisti + muussi yms. sitten on?"

J: "no mutku ei tääl ole mitään syötävää! Mun tekee mieli nakkeja!!!!!"

Ä: "no, oot yksin kotona, mitenköhän meinasit mennä kauppaan (jonne on siis 3 kilsaa)?2

J: "suksilla! ..tai potkukelkalla."

Ä: "jaahas, no ei siinä mitään, reppu selkään, ota rahapussistasi rahaa, muista kännykkä ja avain, laita viesti kun lähdet. hiihdä varovasti"

Jep. Sinne se meni, suksilla kauppaan hakemaan makkaraa, koska jääkaapissa EI ollut mitään syötävää... Ihan ite. Jätin sitten sanomatta että ota poika kuule pakastimesta, kun ajattelin että jos makkaranhimo on niin suuri että sen eteen voi hiihtää 3 kilsaa niin hiihtäkööt :)

Hiihti, edestakaisin ja oli paistanut sitä makkaraa sitten pikkuveljelleenkin, joka kotiutui sopivasti ruoka-aikaan..

Ja tää kaikki sinä yhtenä ja toistaiseksi ainoana päivänä kun ovat olleet meijän töiden takia hetken kahdestaan, en tiedä tuleeko tästä tapa vai ei. Luulen että ei. Mut toisaalta, kertaakaan ei edes käyny mielessä ettei Juha pärjäisi, ei kertaakaan. onhan tuo nyt osannu jotain pientä murkinaa tehä itelleen jo monta vuotta, tosin valvotusti.

Ja kävinpä sitten miettimään mitä kaikkea ite tein ihan omatoimisesti tollasena noin kymmenkesäisenä; kävin yksin kirjastossa, uimahallissa, kaupassa, hoidin itse harrastukseni, ajoin bussilla kummeille viereiseen kaupungin tapaiseen jne. Eikä tullu mitään traumoja kun ei ollu kukaan kädestä kiinni pitämässä. Sitä vaan oppi itsenäiseksi ja omatoimiseksi, kun oli pakko.

Ja jos sen saman oppii maaseudulla sillä että hiihtää kauppaan, ostaa makkaraa, pilkkoo ja paistaakin sen pannulla, mikrokäristyksen sijaan, niin juu, antaa mennä vaan :D

En taida pitää itseäni huonona äitinä joka jättää lapsensa yksin kotiin ihan vaan sen takia kun on kiva tehdä töissä pitkiä päiviä, vaikka voisi ihan hyvin lähteä aikaisemminkin... Se maailma mikä poikiakin odottaa kun lähtevät elämään omaa elämäänsä on sen verran karu että hyvä jos sen verran karaistuuvat tässä valvonnan alla etteivät sitten joskus hajoa ihan sirpaleiksi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Ei taida uusavuton oikein pärjätä hukkumatta elämän myrskyissä.

Miksi tuntuu sille, että vastahan niille vaippoja vaihdettiin? Miten niistä on yhtäkkiä tullu noin isoja? Ja missä välissä?

Jerekin kävelee koulussa tytön kanssa käsikädessä ja soitteleevat vapaa-ajalla. Aika liikuttavaa :)

Tosin tästä miehen logiikasta taas yksi esimerkki, tai sitten kuopus tahtoo leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa pienestä pitäen; puhelin piippasi tekstarin merkiksi ja yllätys yllätys se olikin Jeren känny. Oli tältä tytöltä tullu viesti "soita", somaa.. Mut mitä tekee Jere; jatkaa Wiin pelaamista todeten että joo, joo, soitan sitten joskus kun saan tän pelin pelattua. Soitti sitten tovin kuluttua ja siinä kohtaa saatiinkin sit Timon kanssa pidätellä naurua, kun nuoren armon kommentti oli puhelimeen et "mitä asiaa sul oikein oli ku tollasen viestin laitoit?", siis äänensävyllä "prk, keskeytit mun hyvän pelin". Emmekä siis nauraneet tytölle, ei todellakaan, sympatiat hänen puolella, oli vaan äänenpainoineen tilannekomiikkaa parhaimmillaan :D

Voi noita, on ne vaan niin ihania!