Kuulkaas immeiset.. Mulhan on siis ollu n. kaksi kuukautta ihan oma koira ja nyt alkaa mennä niinku ihan aikuisten oikeesti jakeluun, et mulhan on siis Ihan Oma Porokoira !! Parempi myöhään ku ei milloinkaan, on vähä pitkät piuhat..

Tähän asti kaikki talon kaheksan koiraa on ollu enemmän tai vähemmän Timon, jos ei paperilla niin ainakin käytössä mettällä. Paitsi Taunon äiskä Ritu, joka siirty aika varhasessa vaiheessa mun nimiin, kun ei hirvityksiä haukkunu, kaikkea muuta kylläkin, mut sekään ei siis ollu mun ihan ite valitsema. Nyt voi kaiketi jo tunnustaa, et olin aika monta kertaa soittamassa kasvikselle, etten mie kuitenkaan mitään koiraa ota, kun hirvitti, et pärjäänkö mie tuollaisen kaverin kans.. Nyt oon jo kyl sitä mieltä, ja vahvasti, ettei Peto lähe tästä talosta ku jätesäkissä !!!! Miten voikaan kiintyä näin äkkiä ja näin paljo eläimeen ?!? Toisaalta vähän pelottavaa. Ritu oli aikanaan mulle henki ja elämä, ja sen menetys oli aika kova paikka. Silloin vannoin etten enää koskaan kiinny yhteenkään elukkaan silleen, ja kuinkas nyt sit kävikään ??? Koskaan ei pitäis sanoa Ei Koskaan...

 

Tänään hilpastiin mun mummolaan ja selvittiin n. 50 kilsan matka vain yksillä oksennuksilla, hyvä, hyvä.. Tosin Peto veti herneet nenään, kun taas joutu autoon ja lusmuili pitkän aikaa perillä (ei antanu kii yms.), ei oo uutta, mielipiteitä saa toki ilmaista.. Ottais muakin aivoon, jos ain tulis autos paha olo, ja sentä joutuis matkustelemaan.. Elämä On...

Työt välillä vähä seiso hetken, mut ei tullu pennelistä klapeja vaik kirveen vieres heilukin. Kivaa tuntu olevan, siellä kun on lääniä juoksennella ihan yhtä paljo ku kotonakin. Kotimatka meni jo ihan hyvin, ei ylimääräisiä tuotoksia..