Kävin tänään joutessani aamupäivällä tossa kylällä kerhossa. Siis siinä kerhossa, missä kävin poikien kans ihan vaan pikkasen monta vuotta joka perjantai moikkaamassa kavereita ja pojat leikkimässä. Joskus se oli se henkireikä, jota ilman olisi nuppi seonnu, se oli ainoa paikka missä näki muita aikuisia ihmisiä... 

Enään siellä ei ollu ku yksi sellainen äiskä, joka kävi siellä samaan aikaan mun kans, niin se vaan menee; aikansa kutakin. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, ettei ainakaan tällä hetkellä ole tippaakaan ikävä sitä aikaa, nyt pääsee jo liian helpolla. Oli siitä ajasta kuitenkin se hyöty, että kaikki Juhan kanssa samana vuonna syntyneet on tunteneet ihan vauvoista saakka, kun siellä kerhossa nähtiin joka viikko. Ne kaveruussuhteet on luotu jo silloin...

Huomasin myöskin sen, että ongelmat kasvaa samalla kun lapsetkin. Nyt vähän naurattaa ne asiat mitkä suurinpiirtein itketti viel muutama vuosi sitte.. No, saan aina välillä esimakua tulevasta, kun kuuntelen lenkkikaverin juttuja heidän murrosikäisten lasten tekemisistä, perästä tullaan...

Nyt on ongelmana tuo ekaluokkalainen, tai ei meillä ole mitään ongelmaa, Juhalla on.. Kai se on sitä kun ei oikein tiedä, onko iso vai pieni.. Välillä joutuu ihan oikeesti tekemään töitä, ettei naura päin naamaa, kyl se niin huvittava joskus on. Ja toisaalta, jos ei vedä huumoria mukaan, ni heikoilla ollaan..

Suurinpiirtein kaikki on "ihan sama", se nakkelee niskojaan ja on ärsyttävän näsäviisas eikä saa mitään aikaiseksi, puputtaa vaan joka asiasta. Läksytkin on kaiken muun ohella tylsiä tai megatylsiä.. Voi tsiisus, onneksi meil on kaksi poikaa eikä kahta tyttöä !!!

No, onneksi niitä henkireikiä löytyy vielä tänäpäivänäkin.. Taidan vaihtaa vaatteet ja lähtee juoksemaan tän päivän annoksen...