Juu, ajatukset on taas vähän kirkkaampia, kun ensin nukkui kunnon yöunet, vei pojat hoitoon / kouluun ja veti sen jälkeen peiton korvien yli puoleen päivään asti =D

Ja jälleen oli sangen hupaisa puhelinkeskutelu heppatallin immeisen kanssa.. Sen anti oli tällä kertaa se, että mikä on aikuisuuden raja, milloin ihminen on aikuinen ??

Mulla se raja kulkee käsilaukussa.. luit ihan oikein.. Kun sitä veskaa joskus tarvii, niin mä suosin ihan ehdottomasti sellaista näppärää pientä reppua. Kun pojat oli pieniä, se oli kätevä, kun sai molemmat kädet vapaiksi ja nyt se on vaan jäänyt käyttöön.

Olen ihan vakaasti sitä mieltä, että sitten mä oon aikuinen, kun hankin sellaisen perinteisen käsilaukun. Siis sellaisen, mitä ei voi kantaa selässä.. Eikä kukaan kehtaisi tällä hetkellä liikkua mun kans yleisellä paikalla, jos mulla olisi joku muu kun se reppu, kun voin vakuuttaa, että jossain vaiheessa heiluttelisin sitä perusveskaa kuitenkin täti monika- tyyppisesti. Se ei vaan oo mun juttu.

Tultiin puhelimessa siihen tulokseen, että kaiketi sellaisen veskan voisi hankkia ensimmäisestä eläkkeestä. Sitten voisi harkita olevansa hetken aikuinen, ennenku muuttuu vanhukseksi...

Mut ihan vakavasti, missä se raja kulkee ?? Meneekö se siinä, kun saa lapsia, koska silloinhan kolahtaa vastuuta harteille koko rahan edestä. Vai kulkeeko se raja jo siinä, kun muutat pois vanhempien hellästä huomasta ??  En tiedä..

Vai onko raja siinä, kun meidän pitäisi yhteiskunnan paineiden takia ruveta, ainakin teoriassa, olemaan niitä vakavasti otettavia aikuisia, siinä kun se lapsen kyky leikkiä katoaa tai pakotetaan katoamaan johonkin taivaan tuuliin ?? Vai onko se kuitenkin niin, että ulkoisesti voi olla kovinkin korrekti aikuinen, mutta pään sisällä asuu se ikuinen parikymppinen, ainakin mun kohdalla on näin...

Ja tämä lähipiiri tietää sen, ettei musta tule Aikuista, siis isolla A:lla, koskaan, ei vaikka mm. töissä ja lasten edessä on sitä joskus pakonedessä oltava. Onneksi läheisimpien kanssa voi olla just se mikä on, oma itsensä.. Vähän vieraammat ei sitä puolta näe, osaan mäkin tarpeen tullen olla asiallinen, jos on pakko... 

Sitten on olemassa vielä se kolmas puoli, jota ei ole mun elämäni aikana nähnyt kuin yksi ihminen, ja sekin pieni hetki johtui siitä, että olin riittävän polvillani, enkä vaan saanut kasattua itseäni..  Se on se puoli, joka on kirjoittanut tänne sielu vereslihalla ja se on se puoli, jonka pidän tiukasti kurissa, koska jos se puoli tulisi päivänvaloon, niin sitten on suuri vaara, että muhun sattuisi ihan oikeesti.. Sieluun nimittäin, eikä ne haavat parane laastarilla... Ja sen takia ei uskalla puhua, ei, koska ei uskalla laittaa itseään kokonaan peliin, panokset on vaan joskus liian isot... Ajatus häviämisestä on liian pelottava. Mä en vaan ole ihan niin vahva, kun vois uskoa. Viime aikoina niitä heikkoja hetkiä on ollut paljonkin, niitä ei vaan muut näe.. Ja sellaisena hetkenä mä toivoisin sydämeni pohjasta, että saisin käpertyä syliin, niinku lapsena, maailmaa karkuun. Ei vaan uskalla pyytää...

No joo, mulla on aika selkee kolmenkympin kriisi. Kai tääkin vaan pitää elää läpi, mut vois loppua jo, ei oo kivaa...

 

Joo, mut sitten toiseen aiheeseen. Lueskelin tänään uutta Kotivinkkiä ja sieltä niitä kolumneja, jotka on sen lehden paras anti.. Roope Lipastin näkemyksen mukaan miehet puhuu saunailloissaan hyvin yleisluontoisista asioista, kun taas "naiset käyvät omissa saunailoissaan ja sosiaalisissa tapaamisissaan piinallisen yksityiskohtaisesti läpi kaiken mahdollisen, mikä liittyy perheeseen, ihmissuhteisiin, seksielämään sekä arkeen noin ylipäänsä".   Kuulostaako tutulta ???

Kun en ole mies ja näin ollen en ole ollut miesten saunailloissa tms. niin päätin keskustella tuon siippani kanssa kerrankin Asiaa ja kysyä onko tämä totta. Aika äkkiä totesin, että kyllä meissä on se suuri ero, siis miehissä ja naisissa. Vaikka väänsin asiani rautalangasta, niin silti tuntui ettei tuo mies sitä ymmärtänyt, toinen nainen olisi tajunnut asian ytimen jo puolesta sanasta.. Hassua, nauratti.. Puhuttiin asiaa, mutta tuntui, että toinen puhuu toisesta ja toinen toisesta...

No, hetki oltiin samalla aaltopituudella; meitä nauratti ihan törkeesti, kun Juha aikansa kuunneltuaan lähti pöydästä ja totesi, että hän palaa takaisin, kun ollaan ensin lopetettu keskusteleminen.. Pienestä pitäen näköjään =D 

Jaahas, oiskohan tässä nyt kaikki.. Lenkilläkin käytiin Timon kans ja hyvin pitkästä aikaa ihan kahdestaan, Ranua ja Petoa ei lasketa, kun nyt alkaa olla jo se tilanne, että Juhan voi jättää hetkeksi yksin, Jere oli päiväkodissa... Meni vähän sunnuntaikävelyn puolelle, mut tulipahan käytyä...

 

Ai niin, tiesittehän työkin että joulupukki on ihan oikeesti olemassa ??? Koska lapset työllistää pukkia ihan riittävästi joulun aikaan, niin minä toivoin lahjaani ihan vaan ajatuksissani. Ja sain sen, vähän jälkijunassa ja vähän erilaisena kuin olin toivonut, mut kuitenkin... Kiitos Korvatunturi, pieni ihminen on niin kovin iloinen !!!

Mut saas nähdä tuoko pääsiäispupu munia tänä vuonna, hammaskeiju palkkion irronneesta hampaasta (toivottavasti kuitenkin pojille, ei mulle), kotitonttu lahjoja poikien joulukalenteriin tai onko sitä haltijatarta olemassa, joka toteuttaisi sen yhden toiveen ??

Ainakin Joulupukkiin voi aina luottaa, pitääkin muistaa olla kiltti...=D