Kiitos Satu kommentista.. Sä olet ihan oikeessa, mä tosiaan olen pitkästä aikaa onnellinen. Tai en oikein tiedä onka sana "onnellinen" ihan just se oikea, ehkä "tasapainoinen" olisi kuvaavampi.

Syitä tähän on monia, ei yhtään järisyttävän isoa, mut riittävän monta pientä tekee saman... Asiat on vaan loksahtaneet paikoilleen oman pään sisällä; tiedän "miksi" ja mitä haluaisin, tiedän kuka ja mikä olen; kaikki on selvää, siis mun pään sisällä, ei sen ulkopuolella.. Ne on varmaan ne suurimmat asiat, mitkä on elämää heilutelleet ja myös ne syyt, jotka nyt tuovat sen hetkellisen tasapainon tähän kaikkeen...

Ja olen todennut, että onnellisuuden / tasapainon keston yksi salaisuus, ainakin mun kohdalla, on ihan yksinkertaisesti se, ettei saa olla väsynyt, siis kunnolliset elämäntavat kunniaan ;-) Väsyneenä on suuri riski tehdä kärpäsestä härkänen ja suuri riski on myös sille, että rupee yön pimeinä tunteina vatvomaan asioita, joille ei mitään voi. Asiat nyt vaan on niinku ne on, eikä ne siitä mihinkään muutu vaik kuin hakkaisi päätään seinään. Siinä on vaan se, kun mun hyviin puoliin ei oikein vieläkään tahdo se kärsivällisyys lukeutua, vaikka paljon on opittu sitäkin viime aikoina, mut edelleen joutuu tekemään töitä sen kanssa. Kun kaikki pitäisi olla just-nyt-ja-heti, eikä elämä oikein toimi niin... Ja taitaa olla ihan hyvä niin, aina sitä ei vaan muista...

Ja niinku sanoin; Nalle alkaa heräillä talviuniltaan =)

 

 

Joo-o, jäin eilen ja tänään ihan miettimään itseäni siinä jonossa, missä sitä tunne-elämää jaettiin.. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kaiketi meille kaikille on annettu kaikkea ihan tasan saman verran, ihan samankokoisilla kauhoilla, taitaa olla ihan omassa valinnassa, mitkä jutut tunkee syrjään ja mitkä ottaa etualalle.

 

Tällä hetkellä mä mietin kuumeisesti mikä on tyhmyyden ja rohkeuden raja, missä se kulkee ???

Onko tyhmyyttä vai rohkeutta tunkea kai jo syntyessään se järki ehkä just sinne mihin aurinko ei paista, tai jotain, ja antaa tunteille luvan olla päällimmäisenä ?

Onko se, että antaa itselleen luvan tuntea niin voimakkaasti ja suuresti kuin mihin minä pystyn tyhmää vai onko se loppujen lopuksi rohkeaa ?

Onko se tyhmää vai rohkeaa antaa itsestään kaikki, vaikka tietää ihan kirkkaasti, kuin voi käydä ?

Onko se tyhmyyttä vai rohkeutta kohdata itsensä silmästä silmään ? Ehkä ensimmäisen kerran rehellisenä ja pyörittää ajatuksia kerta toisensa jälkeen herneeltä herneelle, kunnes ne löytää jonkun kolon, jossa voivat itää ja sitten vielä kohdata se verso, pureskella ja vielä nieleskelläkin se. Ja tehdä kaikki se tietoisena valintana, tietäen koko ajan kuin syvällä ollaan ja kestää se kaikki mitä ne itävät versot tuovat tullessaan.

Vastaus kaikkiin on: En Tiedä. Hetkittäin ainakin ihan helvetin tyhmää, koska ihan kaikki, mitä eteen tulee, ei välttämättä ole helppoa. Mut kaiketi se on sitten aika rohkeaakin, en ainakaan minä ole ennen tätä ajanjaksoa elämässäni uskaltanut antaa vaan mennä, tässä mittakaavassa. Tähän asti, tähän verrattuna on vuoristorataa ajettu kaiketi hyvin pienellä vaihteella tai sitten käsijarru päällä, en tiedä...

Nyt mennään sitten senkin edestä; korkeella ja kovaa. Tiedän että tippumisen vaara on olemassa ja että se sattuisi, mut nyt en enään halua enkä jaksa välittää siitä. Mä haluan nähdä maisemia ja ottaa ihan tietoisen riskin... Kerrankin, kun se kerran tuntuu oikealta ja tuntuu että uskaltaa... Ja tunteet on vahvat.

 

Mut mikä se tyhmyyden ja rohkeuden raja on ? Missä se menee ?