Niinpä, niitä taitaa olla monia. Yksi niistä lienee se, jos olet yksin tahtomattasi. Siis jos vaikka muuttaa uudelle paikkakunnalle, eikä pieneen hetkeen tunne ketään. Silloin on yksin, hetken. Tahtomatta.

Mutta mites sitten jos tajuat napsivasi selkäsi takana olleen turvaverkostosi seittejä poikki, yksi kerrallaan. Vakaasti ja harkiten, tietäen koko ajan mitä teet. Kun tajuat, ettet enään kerro mitään itsestäsi suurinpiirtein kenellekään. Etkä anna itsestäsi mitään, ainoastaan hyvin tarkkaan valituille, vaan pidät kaikki ajatuksesi ja tunteesi itselläsi. Kun tuntuu, että pärjäisit vaikka olisit viimeinen ja ainut ihminen maan päällä. Et tarvitse ketään etkä mitään. Siis henkisesti.

Seisotko silloin omilla jaloillasi ? Mistä tulee se voima kestää elämää yksin ? Vai onko sinusta tullut vain kyyninen, vaikka kukaan, ei edes elämä ole tallannut jalkoihinsa ? Vai onko se aikuisuutta ?

Kun tajuat pärjääväsi yksin, vaikka koko elämäsi ajan olet ollut sitä mieltä, ettei niin pärjäisi. Kun tajuat ettet ole kenestäkään riippuvainen, siis henkisesti. Että pystyt elämään yksin.

Fyysinen yksinäisyys olisi vaikea kestää. Fyysinen läheisyys tuo turvallisuutta ja iloa, rauhaa. Varsinkin sellaisen ihmisen, jolle olet itsestäsi jotain antanut. Nyt en tarkoittanutkaan sitä. Tarkoitin nyt sitä harkittua ja tietoista valintaa pärjätä henkisesti yksin, itsensä kanssa.

Lonely riderin tie on raskas ja mutkainen kulkea. Miksi sen kuitenkin valitsee, vaikka tienviittoja olisi olemassa muitakin ? Miksi se tuntuu oikealta ja itsestäänselvältä ? En tiedä.

Vaikka se edessä oleva tie onkin kohtuullisen mutkaisen näköinen, tuo valinta kuitenkin sen kaivatun henkisen vapauden. Vapauden olla oma itsensä. Kun ei tarvitse ajatella "mitäköhän muut ajattelee". Ei tarvitse, kun ei kiinnosta.

Elämä on...