Tuulen viemää.

Varmasti yksi maailman hienoimmista rakkaustarinoista. Voi hyvä luoja sitä draamaa, niihin näyttelijäsuorituksiin tuskin tänäpäivänä moni kykenisi. Sitä tunteen paloa... Vähän kuin vanhojen Suomi-filmien Ansa Ikonen ja Tauno Palo.

Ja mitä siitä sitten seuraa kun tälläinen tunteellinen höppänä katsoo sen elokuvan tollasen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen ?? No, voin sanoa, että harvassa on ne ihmiset, joiden kanssa voin tollasia katsoa. Sen siitä saa, kun eläytyy aina ja kaikkiin, ei mun kans voi mennä elokuviin kattomaan mitään suurta rakkaustarinaa. Jos siis häpeää valtoimenaan itkevää vieruskaveria ;-) Kirjat sentään luen aina yksin, ketään ei häiritse vaikka itkisin sivut lukukelvottomiksi...

Mut ihan oikeasti; kuin moni ihminen löytää maailmasta sen toisen ihmisen, jota rakastaa yhtä paljon kuin vihaa ?? Kuinka moni meistä on niin rohkea, että uskaltaa sitä rakkautta edes ajatella, saati etsiä, edes haaveilla siitä ?? Uskaltaa, vaikka tietää, että se tunne tekisi elämästä taivaan lisäksi myös helvetin. Että se tunne kuluttaisi kaikki voimat. Veisi kaiken mennessään. Sielu ei olisi enään yksin, se olisi jaettava. 

Mutta kuinka paljon se tunne myös antaisi ?

Kuinka monelta siihen löytyy rohkeutta ? Rohkeutta heittäytyä sen tunteen vietäväksi, antaa itsestään kaikki. Ihan kaikki.

 

Jälleen kerran Yö soi ajatuksissa;

 

Rakkaudestaan ken voimansa saa,
uupumaton sellainen on.
Sen jos menettää, ei hävittävää
jäljelle jää.

 

Hyvää Yötä