Tiesin että se puhelu tulee.

Tiedän ja ymmärrän miksi näin. Joskus se kaikkien kannalta parhain vaihtoehto on vaan myös se raskain. Hetki meni ennen ku kolahti, tuli kyyneleet, voin vain hengessä kuvitella mille Satusta tuntuu..

Nyt kuulkaas immeiset sattuu ja ihan aikuisten oikeasti sattuu, tirpasee aika syvältä. Sattuu, vaikkei oma heppanen ollutkaan. Sattuu, koska tuo heppanen oli se joka auttoi ja piti minut jaloillani elämäni suurimman menetyksen yli. Tuon heppasen luo pakenin sitä suurta surua ja tuskaa mikä sisällä silloin oli. Tuon heppasen kanssa unohdin sen hetkeksi. Tuon heppasen ja Satun luona.

Tuon heppasen kanssa on koettu niin monta hienoa hetkeä; sen selässä kuuntelin miten kauniisti metsä voi soida jäähileiden varistessa oksilta, sen selässä on ihailtu usvaista metsää, sen selässä on menty hiljaista metsätietä harja tuulessa hulmuten, sen selässä on pohrattu umpihangessa, sen selässä on nautittu syksyisen metsän iltaruskosta ja kesäilloista, sen selässä on fiilistelty hiljaisessa ja niin kauniissa satumetsässä. Sen selässä opin tietämään mitä se on, kun olet yhtä hevosen kanssa. Sen, kun ei ole ratsastaja ja hevonen, vaan on yksi kokonaisuus.

Sen selässä ja ennenkaikkea: Sen Kanssa on nautittu elämästä. Niin monta hienoa hetkeä, niin lukemattoman monta...

 

KIITOS NIISTÄ SÄLÖ, 

NE HETKET EI UNOHDU.

"Kun kaipaus ja ikävä
polttaa niin, että satuttaa,
kuuntele silloin sydäntäsi,
joka kertoo sinulle,
että se oli onnea ja iloa parhaimmillaan,
ja nyt muistot ovat kauneinta
mitä sinulla on."

 

 

...Nyt on sanat minultakin loppu...