Reilu kahdentoista tunnin työpäivä takana, ja hassua ettei vieläkään väsytä. Ei yhtään. Ehkä huomenna...

 

Puhelimessa äsken pitkään ja mainitsin lopuksi, että tekee mieli kirjoittaa. Rakkaan hullun sanat terveisenä kaikille: "olkaa sinut itsenne kanssa", vai miten se nyt menikään...

Lauseena, sanoina äärimmäisen yksinkertaista. Siis teoriassa, mutta käytännössä ??? Juu, ei niin kovin helppoa.

Kuinka paljon noi pienet sanat pitääkään sisällään ? Niin äärettömän paljon. Kuinka paljon on saanut itsensä kanssa tehdä töitä, eikä kuitenkaan valmiiksi tule. Tuleeko koskaan, sitä en tiedä.

Edessä aina vaan uusia ja uusia valintoja. Niistähän kaikki on kiinni, ihan kaikki. Aina vaan uusia risteyksiä, joista voi kääntyä tuonne tai sitten tuonne, tai vaikka takaisinkin päin. Joka kerta perässä kuuluu kysymys "oletko nyt ihan varma ? Täysin varma ?", jokaikisessä risteyksessä. Kerta toisensa jälkeen annetaan vaihtoehtoja, mutta aina se sama kysymys "oletko varma ?".

Loputtomasti samaa toistoa, vaikka vastaus on aina sama "olen. Ja täysin varma.".

Joskus ajattelen kuinka helppoa olisi pysyä paikoillaan. Seistä tönöttää paikallaan kuin tatti. Kasvaa siinä missä on, sen minkä sen kasvualustan ravinteet antaa myöten. Helppoa ehkä, mutta ei sitä mitä haluan. Loputon uteliaisuus elämän suhteen ajaa aina vaan eteenpäin. Tekemään valintoja. Kulkemaan eteenpäin, katsomaan mitä edessä on.

Kulkeminen on vaan hetkittäin raskasta, tie on edessä paikoitellen niin kivikkoista ja vaikeakulkuista, ettei tahdo mitenkään päästä eteenpäin. Kuitenkin sisällä oleva luja varmuus ja vahvuus ajaa ottamaan askeleen kerrallaan. Yhden kerrallaan kohti helpompaa kohtaa, jossa kerätä voimia. Hetken, kunnes taas polku muuttuu.

Se on valinta. Jatkuvaa valintojen tekemistä. Voisin myös valita sen kaiken keskellä kulkevan äärettömän paljon helpomman tien, polun. En vain halua, kun se ei tunnu oikealta. Tuntuu että voimat on piiskattava äärirajoille saakka, tuntuu, että niin löydän oikeat vastaukset. Äärilaitojen ihminen. Ja vaikka vastaukset ehkä jollain tasolla aavistankin, on ne kuitenkin etsittävä. Oli ne sitten kuinka kaukana tai kuinka vaikean polun takana tahansa. Sillä ei ole mitään väliä.

Etsittävä, koska muuten kuollessani katuisin, että jätin sen tekemättä, ja sitä en halua. Elämä on elämistä varten ja kun se hetki tulee että se loppuu, niin haluan kuolla täysin rauhallisena itseni kanssa tietäen että kaikkeni tein. Kuolla tietäen ettei ole mitään mitä pitäisi katua, ei tehtyä eikä varsinkaan mitään mitä jäi tekemättä tai sanomatta. Elää hetkessä ja tätä elämää niin että voisi kuolla täysin rauhallisena vaikka nyt sitten kolmen tunnin päästä, koska kaikki on tehty mitä pitikin ja mikä hyvälle ja oikealle tuntui.

Elämän filosofiana ei mikään helpoin mahdollinen, mut eipä ole kukaan luvannutkaan että tää eläminen helppoa olisi. Vaatii vaan hetkittäin niin paljon lujuutta, voimaa ja varsinkin rohkeutta, totaalista heittäytymistä, että oksat pois, mut se mikä ei tapa, vahvistaa, enkä mä edelleenkään ole kuollut ;-)

On helppoa mielessään ja ajatuksissaan tehdä ja sanoa.

Ehkä se suurin juttu mikä on menny perille on se, ettei se ole yhtään sen vaikeampaa konkreettisessa elämässäkään. Vaatii vain ja ainoastaan rohkeutta. Toisaalta niin äärettömän helppoa. Vain uskallusta olla oma itsensä, uskallusta elää elämä niin että olet sinut itsesi kanssa.

Kaiken rämpimisen jälkeen sisällä, sielussa, syvä rauha, iloisuus, onnellisuus. Sangen mukava olotila, en valita yhtään =D

Ehkä hetkittäin aavistuksen vaikeaa ja rankkaa, mutta senkin edestä palkitsevaa; olla sinut itsensä kanssa...