Viikko, joka meni ihan liian nopeesti.

Mä en edelleenkään tiedä mikä niissä kahdessa liehkapyllyssä oikein on; ihan tolkuttomia riekkujia, rasittavuuteen saakka ärsyttäviä ja pöljiä, mut kuitenkin aika hyviä tyyppejä. Onko se sitten se niistä suorastaan ylitse pursuava elämänilo, katseiden ja olemuksen huumorintaju vai se mitä Bruno pystyy ihmiselle antamaan, en tiedä. Tykkään niistä aika paljon, jopa Carloksesta =D

Ihan kaikkea ei ehditty tekemään mitä olin suunnitellut, suurinosa kuitenkin. Ja niin paljon, että taatusti muistan sen viikon.

 

Näin nukkuu Bruno, että osaakin karvapeppu ottaa ilon irti elämästään =D

 

Samaan tarhaan ei tarttenut enään laittaa harmaiden ja jämptien kans, kävi vähä Repalla ja Brunolla tunteen lämpöisinä.. Peto ja mustat majoittu vähän askeettisemmassa alatarhassa sen vähän mitä oli pakko.

Maanantaina kävin vetämässä mustille ihan pienet ja lyhyet makkarajäljet pellolle, kun se niille oli uutta. Molemmat ajoi jäljen, kumpikin omalla tyylillään; Bruno nopeammin ja tehokkaammin, Carlos uskollisena omalle elämäntyylilleen enemmän maisemia katsellen ja lintuja ihaillen tyyliin "eipä-tässä-nyt-ole-kiire-mihinkään".

Pedolle tallailin ensimmäisen tollasen vajaa parisataa metrisen metsäjäljen, joka oli porolle lähinnä läpihuutojuttu. Musta se oli oikein hauskaa, jopa siinä määrin, että voisin omaksi ja koiran iloksi sellaisia tallailla aina silloin tällöin. Ei ollenkaan vakavaa touhua, kun siitä ei tee vakavaa =)

 

Tiistaina oli ohjelmassa oikein kunnon metsälenkki, siis sellasen pihalla vapaana hulmuttelun lisäksi. Menivät hihnassa ja vapaana, kävellen ja juosten, kuivalla kankaalla riekkuen ja jorpakoissa uiden, tukka tuubilla korvat hulmuten ja rauhallisesti kävellen, yksin ja yhdessä... Tää oli niitä juttuja, mitkä jätti kauniin muiston sieluun; kolme tuntia koirien kanssa keskellä metsää, seurana metsän hiljaisuus ja rauha, eläinten puhdas elämisen riemu. Välillä melkein vedet silmissä katselin toisten onnea ja iloa, Petokin oli ihan toinen koira kun sillä oli kaverit. Siellä paino sekin puskat rytisten muiden mukana häntä suorana karvat pöllyten. Pitkästä aikaa mun koira nauroi koko olemuksellaan.. No okei, liehkapyllyjen vesileikeistä Peto ei oikein perusta, se kun ei kastele edes tassujaan, mut sitä ei lasketa =)

Voi elämän kevät sitä sydämistä pursuavaa iloa, kuvat kertokoot:

Voin sanoa, että ton lenkin ja ruuan jälkeen mulla oli jaloissa kolme täysin tajutonta koiraa, välillä kylkeään vähän käänsivät, muuten ihan tolkku pois, mikä olikin tarkoitus..

Muita lenkillä räpsittyjä:

 

Keskiviikkona ihan vaan oltiin, koiruudet sai jokapäiväiseen tapaan hulmutella pihalla ihan vapaana sielujensa kyllyydestä, koska sehän sitä lomaa on..

Illalla olikin sitten vuorossa koko viikon työpläjäys; Sanna tuli kyläilemään Mustin ja Pupin kans ja ohjelmassa oli ihan oikeaa jäljestystä, jota varten vähän maanantaina harjoiteltiin.

Vedettiin pellolle kolme makkarajäkeä ja metsään kaksi; minä Mustille yhden pitemmän ja Sanna Pedolle sellaisen Pedolle sopivan.

Carlos oli ensimmäinen; jälki tuli ajettua, ja ihan samalla tyylillä ku maanantainakin.. Taivaita katsellen ja elämistä ihmetellen, mut kuitenkin, mihin sitä koira karvoistaan pääsisi ;-). Eli ei ehkä silä maailman tehoikkaimma tyylillä, mut sillä Carloksen tyylillä...

Pokka meinas pettää tätä mittarimatoa katsellessa (Sanna oli molempien luppakorvien liinan päässä, mun homma oli räpsiä kuvia).

 

Pupin jälkeen vuorossa oli Bruno. Se ei kattonut Sannaa yhtään vieraaksi, vaan suhtautui tilanteeseen täysin luontevasti; ihan kuin olis tehny töitä Sannan kans ennenkin, eikä sitä haitannut yhtään vaikka mä hilluinkin pitkin peltoa kameran kanssa. Nenä tiukasti maassa teki Töitä isolla teellä, nopeasti ja tehokkaasti (siihen nähden ja muistaen siis että kyseessä oli koiran elämän tasan toinen makkarajälki), sitä oli kiva katsella.

Siis kertakaikkiaan kiva katsella..

Carlos ehkä aavistuksen huvittava, Bruno selkeästi potentiaalisempi harrastuskoira, tekee töitä tosissaan sitten kun tehdään. Vaikka muuten sekin on ihan liehkapylly =D

Peto tallasi oman jälkensä mun mielestä tietenkin ihan täydellisesti, kuinkas muuten.. Luppakorvien imuriin verravien äänien jälkeen oma tuntui täysin äänettömältä ja eleettömältä. Ei ehkä ihan jokaista jälkeä niin tasan perusteellisesti läpi käyden, vaan ehkä enemmän sellaista virtaviivaista menoa. Vähän sama ku että oikasee autolla mutkan sisäkurvista, kun siihen mahdollisuus on, kuitenkin määränpäähän päästen. Jäi sellanen olo, että meillä molemmilla oli oikeasti kivaa.

Musti kokeneimpana jäi viimeiseksi, mut hyvin löysi sekin jäljen lopun. Talven jäljiltä ensimmäinen jälki ja mun talloma, ei ehkä todellakaan se vaikein mahdollinen.. Musti on vaan niin Musti, ehkä jokainen joka sen on töissä nähnyt tietää mitä tarkoitan...

Jälkien jälkeen oli ohjelmassa vielä yhteislenkki. Vähän jänskätti kuin käy, sekun sattu olemaan mustille eka laatuaan, mut eihän siinä mitään; luppakorvat kun ei ole tyhmiä vaan tajusivat kyllä olla nöyriä paljon vanhemman Mustin edessä ja Pupinkin kanssa meni ihan ok. Ja niinhän se menee että ensin työt ja sitten huvit eli taas mentiin korvat lepattaen =D.

Sen opin, että märkä luppakorva yhdistettynä meijän hiekkalaatikon hiekkakakkuhiekkaan ei välttämättä ole just se kaikkein paras mahdollinen yhdistelmä: liehkapyllyparat joutu suoraan suihkuun, sen verran rapaisia olivatten, eikä kumpikaan ollu ihan samaa mieltä asiasta, mut tulipahan kokeiltua sekin =D. Se on vaan niin kummallista, että kylmässä kuralätäkössä voi vaikka kieriä, mut lämmin suihku on kiemurtelua aiheuttava toimenpide. Ihan aina ei ymmärrä tota koiranlogiikkaa...

 

Torstaina mulla oli työpäivä ja iltapäivälläkin sato vettä eli ei huvittanut tehdä yhtään mitään. Kunhan oltiin ja ihan vaan lähipöpelikössä tallattiin, mitä nyt mustat ui sielläkin...

 

Perjantainakin oli työpäivä, joten vähän jäi sekin laihaksi. Timo oli iltavuorossa, joten mihinkään ihmeelliseen ei olisi ollut edes mahdollisuutta, kun poikia ei voi kauheen pitkäksi aikaa jättää kahdestaan.. Metsälenkille kuitenkin, ei ihan niin pitkä ku tiistaina, mut samoissa maisemissa, ei mitään elämää suurempaa.

Sen verran olivat jo hyytyneitä, et ketään ei enään huvittanut ryönätä pitkin pöpelikköjä, vaan löyty jokaisesta jo hitaampikin vaihde; jokainen käveli... Ja se kai olikin tän loman yksi tarkoitus =)

 

Pakko nyt myöntää että meinas tulla suru puseroon, kun mustat lauantaina-aamuna kotiutui.. Viikon jälkeen tyhjyys iski ku salama kirkkaalta taivaalta, meni hetki tottuessa taas siihen. Eikä Peto näyttäny yhtään sen iloisemmalta ku minäkään, kai sekin oli omalla tavallaan iloinen kavereista.. En tiedä, ehkä sille asialle voi jossain tehdä jotain ;-)

Mut joo, lienee sanomattakin selvää, että taidettiin kaikki olla viikkoon tyytyväisiä, minä ehkä se kaikkein onnelisin. Paljon tekemistä, jatkuvasti koira jaloissa ja varsinkin se suurin ilo, kun Bruno tuli iltaisin ja aamuisin viereen nukkumaan, yleensä ilmavalla kenguruloikalla. Se kun heräät ja nukahdat käsi koiran päällä ja koiran pää reiden päällä tai kun toinen nukkua kuorsaa selällään kainalossa, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvata... Ja vaikka se ei nukkunut ihan kaiken aikaa fyysisesti vieressä, oli se kuitenkin ihan koko ajan käden ulottuvilla.

Bruno on vaan niin Bruno. En tiedä mikä siinä koirassa oikein on ?!?

 

...Kiitos liehkapyllyjen oma ihminen, taas koettu unohtumattomia hetkiä...