Oletetaan että on kannu.

 Toki on olemassa paljon erilaisia kannuja, mutta tässä ja nyt vain kolmea tyyppiä;

sellainen vanha, paksua ja tukevaa tekoa oleva, omalla tavallaan ehkä kauniskin porsliinikannu, ehkä sellainen vanha Arabian versio

sen vastakohtana sirolinjainen, upeasti valoa taittava, kaikissa sateenkaarenväreissä leiskuva herkkä kristallikannu, ehkä hienoille viineille varattu upea karahvi

kolmantena sellainen ihan tavallinen tyyliin "made in ikea"-versio. Vailla mitään krumeluuria, tukevasti pöydällä oleva tavallinen lasikannu, johon voi laittaa sisälle melkein mitä vain

 

No. Mitäs sitten jos eteen tulee jotain mikä rikkoo kannut? Miten ne särkyy? Minkä niistä saa kasattua uudelleen? Ja ennenkaikkea miksi?

Särkyykö se ihan tavallinen lasikannu ihan vaan sirpaleiksi? Sellaisiksi jotka saa toki kerättyä kasaan, mutta niistä ei saa enään kasattua mitään. Periaatteella "rikki meni, mut ei haittaa, ostetaan uusi". Miksi näin? Siksikö että tavallisia lasikannuja tarvitaan eniten? Ei ehkä sen takia että niitä on helposti saatavilla vaan siksi että  niihin voi laittaa mitä tahansa tekemättä etikettivirhettä, olematta idiootti joka ei tajua käytöksen kultaisen kirjan jaloa sanomaa. Ei kai ole mitään järkeä laittaa pöytää koreaksi kristallikannuilla, jos sen jälkeen ei olisi mitään mitä laittaa kannuihin..

Mitenkäs sille kristallikannulle tapahtuu jos se särkyy? Meneekö se niin miljooniksi sirpaleiksi, että niitä löytyy vielä vuosienkin päästä jalkalistojen alta? Niin miljooniksi, ettei niistä saisi enään koskaan rakennettua mitään, ettei niitä saisi edes samaan kasaan. Miksi? Onko kristalli vain päältä kaunis, mutta niin kovin hauras ja herkkä että pienestäkin kolhusta se leviää kuin jokisen eväät? Puuttuuko kristallista lujuus joka pitää palat sen verran isoina että ne saisi kasattua uudelleen?

Samalla tavoin kun sen porsliinikannun? Sen joka on niin tukevaa tekoa, ettei se voi olla niin kaunis kuin kristalli, ehkä kuitenkin omalla vaatimattomalla ja hiljaisella tavallaan vielä paljon kauniimpi. Sen, joka on niin vahvaa ja lujaa tekoa, että vaikka se särkyisi, saa sen kerta toisensa jälkeen liimalla kasaan. Pinnasta ei ehkä tule enään niin kaunista kuin ennen särkymistä, mutta elämisen jäljet ei haittaa, niitä saa olla koska pääasia on se, että se kantaa sisällään kaiken sen mitä pitääkin, kunhan vain liima saa kuivua kunnolla. Miksi? Miksi tämä karulla tavalla kaunis vanha, tukeva maitokannu on niin epäsuosiossa? Miksi sen lujuus ja voima on rumuutta? Eikö olisi kaikkein helpointa olla se?

Ei väliä vaikka menisikin rikki, aina saa kasattua takaisin ehjäksi. Pinnassa paljon elämisen jälkiä, mutta niistä vain näkee että on elänyt. Ja kun vain antaa liiman kuivua välillä, voi jopa ottaa riskejä ja tasapainoilla pöydän reunalla. Jos tiput, tiedät särkyväsi niin että liima auttaa. Jos taas kestät tippumatta voit onnitella itseäsi; "uskalsin ottaa riskin ja tällä kertaa se kannatti".

Mistä tuo vanha porsliinikannu saa voimaa, lujuutta? Rohkeutta ottaa riskejä?

Nii-i, mistä? ;-)