Taas kerran Yön sanoja lainatakseni;

 

Väki hiljainen täyttää kirkon, matka viimeinen koittanut on.

Lähtee kohti taivaanrantaa mies tuli rinnassa sammumaton..

Arkun luokse yksi kerrallaan kaikki laskee seppeleen.

Leski, lapset ja parhaat ystävät samat lauseet toistaa aina uudelleen.

 

Vaan viimeisenä saapuu nainen uljas tummissaan,

jota kukaan täällä tunne ei,

leski huntuaan raottaa.

Nainen puhuu hiljaiseen ääneen,

kädet kannelle laskien.

Sitten arkun luota nousee niin kuin saisi vastauksen.

 

Vain yksi kuolemalle anteeksi voi antaa,

koskettaa vielä kerran sanoo ”näkemiin”.

Tuo tunne kaiken kestää, yli rajan kantaa.

Nainen poistuu hymyillen, nyt yksin tuntee sen,

salaisuuden.

 

Niin toiset meistä on luotu harhapolutkin kulkemaan,

joku sieltä onnen löytää,

toinen eksyy uudestaan.

Ja toiset meistä ei koskaan edes uskalla yrittää,

samat valaistut reitit kulkee,

heistä tuskin jälkeä jää.

 

Vain yksi kuolemalle anteeksi voi antaa,

koskettaa vielä kerran sanoo ”näkemiin”.

Tuo tunne kaiken kestää, yli rajan kantaa.

Nainen poistuu hymyillen, nyt yksin tuntee sen.

 

Että yksi kuolemalle anteeksi voi antaa,

koskettaa vielä kerran sanoo ”näkemiin”.

Tuo tunne kaiken kestää, yli rajan kantaa.

Nainen poistuu hymyillen nyt yksin tuntee sen,

salaisuuden.

 

 

Niin loistavia sanoituksia. Tää upposi ja syvälle.

Kuinka moni meistä löytää vastauksen maailman kauneimpaan salaisuuteen? Kuinka moni meistä saa kokea sen mitä se pitää sisällään? Kuinka moni meistä saa mahdollisuuden siihen? Kuinka moni meistä edes haluaa lähteä etsimään sitä vastausta?

Kuinka monella riittää rohkeus? Vai tarvitaanko siihen rohkeutta? Riittääkö vain se että kulkee polkuaan? Kuinka moni meistä haluaakin ihan tarkoituksella kulkea valaistua polkua haluamatta poiketa siltä tai haluamatta yhtään enempää? Miksi?

Pelottaako uusi ja tuntematon polku? Onko helpompi kulkea tuttua ja turvallista? Edelleen miksi? Onko se rohkeuden puutetta vai turvallisuuden hakemista? Onhan paljon helpompi kulkea valoista kuin vähän hämärää ja vierasta, ehkä kivikkoistakin polkua.

Miksi uutta pitää pelätä? Pelkääkö uutta vai itseään? Vai uudestaan eksymistä? Miksi? Mitä sitten vaikka eksyisikin uudestaan? Koska vaihtoehtona on ei sen enempää eikä sen vähempää kuin vastaus siihen maailman kaikkein kauneimpaan salaisuuteen. Se mitä se pitää sisällään. Sen kokeminen.

 

Mikä on se mikä kantaa rajankin taa?

Niinpä.

Mitä tai mikä on maailman kaunein salaisuus...