Katseltiin eilen poikien kanssa Disneyn piirrettyä Kaunotar ja Hirviö. Eipä ollut menettänyt tippaakaan vetovoimaansa niinä vuosina jotka väliin jäi edelliseltä katselukerralta, aivan yhtä lumoava. Oli mukava katsella poikien ilmeitä lopussa, kun Hirviö melkein kuolee ja ruususta tippuu viimeinen terälehti, kun näin kuinka hekin tarinaan uppoutui... Musta se on piirrettyjen yksi kauneimpia rakkaustarinoita.

Ja yllättäen jäin miettimään tarinaa ja sen syvyyttä. Kuinka yllättävää ;)

Kuinka moni meistä voi ihan vilpittömästi sanoa näkevänsä kauneuden ja kirkkauden pinnan rumuuden ja pimeyden alta? Sellaisillakin hetkillä osaavansa kaivaa sen pintaan, kun tuntuu ettei ympärillä ole mitään muuta kuin sysimustaa pimeyttä, jossa ei edes näe ympärilleen? Tai silloin kun tuntuu että sydämen ympärille on kiertynyt monta vyyhtiä orjantappuraa tai piikkilankaa?

Kuinka moni meistä näkee sen kauneuden huikean kauniin kirkkauden mikä ympärillä kuitenkin koko ajan loistaa?

Ja ketä edes kiinnostaa? Kuinka moni edes jaksaa etsiä sitä kauneutta? Uskoa ja luottaa sen olemassaoloon, kyseenalaistamatta sitä?

Onko ensimmäinen edelletys se että itse havahtuu omaan itseensä? Katsoo ensin itseään, niin kuin Hirviökin, ja löytää ensin itsestään sen kauneuden. Ymmärtää sen olemassaolon ja ymmärtää sen voiman. Onko sen voima se, millä pystyy katkomaan sydäntä kuristavat piikkilangat? Voiko vasta sen jälkeen nähdä mitä ympärillä on? Sitten kun oma sydän on vapaa pimeyden ja rumuuden kahleista? Sittenkö voi ottaa vastaan toiselta?

Ja toisaalta, onko ihminen joskus niin jääräpäinen tai oman pinnan rumuuden nöyryyttämä, että tarvitsee toista ihmistä joka tulee ja ravistelee hereille ja pakottaa näkemään pinnan alle? Tarvitseeko meistä jokainen joskus sitä?

Rakkautta.