Koettakaa kestää, ei teidän tarvi ymmärtää, kun ei omakaan pää siihen pysty.. Joskus kirjoittaminen vaan helpottaa...

Ehkä mun hiljainen pyyntö on kuultu jossain tai sitten aivot tekee työtään yön aikana; aamulla sieluun oli laskeutunut niin syvä rauha ja varmuus, että koko syksynä en sellaista ole kokenut.. Edelleen tekee kipeää ja ottaa koville, enkä vieläkään ymmärrä "miksi ?", mutta enään ei harteilla ole sitä tonnien painoista lastia, ja mihin ikinä se lasti katosikin, niin Kiitos... Ja Kiitos sille ihmiselle, joka sanoi mulle, että kyynelten pitää antaa tulla silloin kun niiden aika on... Tänään jo naurattikin, pitkästä aikaa, ehkä tämä tästä...

Ehkä mä lähetän vielä toisenkin hiljaisen pyynnön, jospa siihenkin vastattaisiin.. Toivoisin, että oppisin suhtautumaan elämään edes ihan vähän enemmän järki kädessä ja vähemmän analyyttisesti, ihan kaikkia asioita ei vaan pysty pilkkomaan ja kasaamaan uudestaan. Ehkä olisi helpompaa, jos ei kykenisi tuntemaan, ainakaan näin vahvasti.. Helpompaa, mutta köyhempää, kumpi se sitten olisi se parempi vaihtoehto ?!? 

Ehkä tässä ottaa eniten koville se, että tajuaa olevansa ensimmäisen kerran elämässään henkisesti täydellisen alasti ja polvillaan, täysin suojattomana, haavoittuvana, jonkun edessä, eikä ymmärrä "miksi?".  Joku sanoi, että jos jotain saa, niin jostain on luovuttava ja vaikka henkisesti helpompi elämä olisi ollut ihan kiva juttu, en siltikään vaihtaisi tätä, mitä sain enään siihen, mistä luovuin, enkä mihinkään muuhunkaan. Kumpa vaan osaisin ja uskaltaisin päästää irti ja odottaa mitä edessä on, jättäytyä virran vietäväksi, mutta mitä jos se hauras, mutta olemassa oleva häviää sittenkin ???

Todellakin, elämääkin suurempia asioita...