...Tuuli minut viedä saa, haaveet saavat kuljettaa. Juuri silloin tunnen sen, rajattoman vapauden... (Charles Plogman - Kauan odotin)

 

Jos ja kun tätä lukee joku mua paljon viisaampi, niin voisitko kertoa miksi ihmiselle tuodaan haaveita ajatuksiin? Miksi niitä tuodaan konkreettisestikin eteen? Vai suodaanko ihmiselle joskus jotain, mahdollisuus johonkin, jos sitä on riittävän paljon, riittävän kauan ja riittävän nöyränä toivonut ja siitä salaa haaveillut?

Onko haaveet niitä mitkä loppujen lopuksi auttaa jaksamaan arjen keskellä? Onko kaikilla haaveita? Uskaltaako kaikki haaveilla jostakin? Vai loppuuko uskallus ja rohkeus haaveiluun, jos joskus saa riittävästi näpeilleen?

Onko haaveet pakopaikka, jos arjessa on hetkittäin liian rankkaa taivaltaa? Kuinka syvälle haaveisiin saa sukeltaa? Saako siellä kieriä ja rypeä, etsiä ja kerätä niistä voimia samalla tavalla kuin niistä arjen pienistä ja isoistakin onnnellisista hetkistä? Onko se sallittua? Onko se viisasta?

Koska mites sitten, jos jostain haaveilee oikein kovasti ja tosissaan, ihan aikuisten oikeesti ja tosissaan, se haave tuodaan eteen, mut sit lävähtäiskin sormille silleen vanhanajan karttakeppi tyylillä? Mites sitten?

Punnitaanko siinä sitten se ihmisen lujuus periaatteella vajoatko polvillesi ja kuin pienestä vai kestätkö jaloillasi vaikka elämä kuinka ravistelisi, olet ihmisenä vahva ja hymyilet kyyneltenkin läpi ja sanot "kaikki on ihan hyvin"?

Välillä tuntuu ettei haaveilu ja haavemaa ole heikkohermoisille. Kun kuitenkin ne haaveet kaatuu aika herkästi... Ja siinä tapauksessa loppu riippuu siitä mistä ihminen on tehty; kristallista, lasista vai paksusta posliinista. Ravisteletko tippumisen jälkeen pölyt niskoista ja jatkat eteenpäin, hymyillen kyynelten läpi vai menetkö totaalisen rikki?

Ja tokihan kaikkeen vaikuttaa sekin kuinka korkealta tippuu, jos tippuu, mutta on toki muistettava sekin, että jos kristallikannun tiputtaa lipputangon nupista menee se ihan tuusan nuuskaksi, siitä maitokannusta jää sentään jotain jäljelle.

Ja kiipeääkö maitokannu niin korkealle että se menisi täysin tuusan nuuskaksi? Vai onko maitokannu juuri niin viisas ettei edes kiipeä niin korkealle etteikö tippumisen jälkeen saisi palasia kasaan? Vai roikkuuko maitokannu täysin periksi antamattomasti, sitkeästi, haavemaan reunassa kiinni juuri niin kauan että saa taas kammettua itsensä takaisin pettävältä reunalta? Oli korkeus sitten mikä tahansa.

Nii-i.

 

Mulle haaveet on hetkittäin pakoa arjesta, hetkittäin on niin äärettömän kevyttä leijailla ihan omissa haavemaan pilvilinnoissa... Mutta mulle ne on myös totisinta totta. Jos eteen tuodaan edes pienen pieni mahdollisuus saada haave toteutumaan, sen eteen olen valmis tekemään sitten ihan kaikkeni. Ïtseäni yhtään tippaa säästelemättä, kaikkeni antaen. Ja se sitten riittää tai sitten ei, ainakin haaveen eteen on tehty kaikki. Oli se sitten iso tai pieni... Eipähän sellaisten hetkien ja tilanteiden jälkeen tartte sitten vanhana miettiä katkerana että miksi en kaikkeani tehnyt =)

Ja tippumisen uhallakin uskallan haaveilla ja tallustaa siellä haavemaan kauneudessa, eipähän käy elämä tylsäksi =D