aiheesta "pitääkö mun nyt tuntea itseni huonoksi äidiksi vai ei?"

Puhelin soitti Myrskyluodon Maijaa töissä:

Juha: "äiti, meil ei oo mitään syötävää... ei mitään.2

Äiti: "öö.. ei mitään? Jaa, no mitäköhän se kinkkukiusaus tai possupaisti + muussi yms. sitten on?"

J: "no mutku ei tääl ole mitään syötävää! Mun tekee mieli nakkeja!!!!!"

Ä: "no, oot yksin kotona, mitenköhän meinasit mennä kauppaan (jonne on siis 3 kilsaa)?2

J: "suksilla! ..tai potkukelkalla."

Ä: "jaahas, no ei siinä mitään, reppu selkään, ota rahapussistasi rahaa, muista kännykkä ja avain, laita viesti kun lähdet. hiihdä varovasti"

Jep. Sinne se meni, suksilla kauppaan hakemaan makkaraa, koska jääkaapissa EI ollut mitään syötävää... Ihan ite. Jätin sitten sanomatta että ota poika kuule pakastimesta, kun ajattelin että jos makkaranhimo on niin suuri että sen eteen voi hiihtää 3 kilsaa niin hiihtäkööt :)

Hiihti, edestakaisin ja oli paistanut sitä makkaraa sitten pikkuveljelleenkin, joka kotiutui sopivasti ruoka-aikaan..

Ja tää kaikki sinä yhtenä ja toistaiseksi ainoana päivänä kun ovat olleet meijän töiden takia hetken kahdestaan, en tiedä tuleeko tästä tapa vai ei. Luulen että ei. Mut toisaalta, kertaakaan ei edes käyny mielessä ettei Juha pärjäisi, ei kertaakaan. onhan tuo nyt osannu jotain pientä murkinaa tehä itelleen jo monta vuotta, tosin valvotusti.

Ja kävinpä sitten miettimään mitä kaikkea ite tein ihan omatoimisesti tollasena noin kymmenkesäisenä; kävin yksin kirjastossa, uimahallissa, kaupassa, hoidin itse harrastukseni, ajoin bussilla kummeille viereiseen kaupungin tapaiseen jne. Eikä tullu mitään traumoja kun ei ollu kukaan kädestä kiinni pitämässä. Sitä vaan oppi itsenäiseksi ja omatoimiseksi, kun oli pakko.

Ja jos sen saman oppii maaseudulla sillä että hiihtää kauppaan, ostaa makkaraa, pilkkoo ja paistaakin sen pannulla, mikrokäristyksen sijaan, niin juu, antaa mennä vaan :D

En taida pitää itseäni huonona äitinä joka jättää lapsensa yksin kotiin ihan vaan sen takia kun on kiva tehdä töissä pitkiä päiviä, vaikka voisi ihan hyvin lähteä aikaisemminkin... Se maailma mikä poikiakin odottaa kun lähtevät elämään omaa elämäänsä on sen verran karu että hyvä jos sen verran karaistuuvat tässä valvonnan alla etteivät sitten joskus hajoa ihan sirpaleiksi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Ei taida uusavuton oikein pärjätä hukkumatta elämän myrskyissä.

 

Miksi tuntuu sille, että vastahan niille vaippoja vaihdettiin? Miten niistä on yhtäkkiä tullu noin isoja? Ja missä välissä?

Jerekin kävelee koulussa tytön kanssa käsikädessä ja soitteleevat vapaa-ajalla. Aika liikuttavaa :)

Tosin tästä miehen logiikasta taas yksi esimerkki, tai sitten kuopus tahtoo leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa pienestä pitäen; puhelin piippasi tekstarin merkiksi ja yllätys yllätys se olikin Jeren känny. Oli tältä tytöltä tullu viesti "soita", somaa.. Mut mitä tekee Jere; jatkaa Wiin pelaamista todeten että joo, joo, soitan sitten joskus kun saan tän pelin pelattua. Soitti sitten tovin kuluttua ja siinä kohtaa saatiinkin sit Timon kanssa pidätellä naurua, kun nuoren armon kommentti oli puhelimeen et "mitä asiaa sul oikein oli ku tollasen viestin laitoit?", siis äänensävyllä "prk, keskeytit mun hyvän pelin". Emmekä siis nauraneet tytölle, ei todellakaan, sympatiat hänen puolella, oli vaan äänenpainoineen tilannekomiikkaa parhaimmillaan :D

Voi noita, on ne vaan niin ihania!