Nyt musta tuntuu, että voipi olla pieni tauko tässä päivittämisessä, en tiedä. Musta vaan tuntuu, että olen antanut niin kaikkeni, ettei ole enään mitään sanomista. Toivon vaan, että kirjoitukset on ollu riittävän korkeelentoisia, jotta kukaan ei tajua niistä mitään, riittää että itse tiedän mistä olen kirjoittanut.

Nyt vaan on sellainen olo, että rauha on laskeutunut mun sisimpään ja kaikki se koko syksyn olemassa ollut kipu, tai miksi sitä nyt ikinä haluaakin sanoa, on hiipunut. Tai ei oikeestaan hiipunut, se on vaan muuttunut, ehkä mä pikkuhiljaa hyväksyn asiat niinku ne on, kun en nyt kertakaikkiaan muutakaan voi. Voi olla, että joudun vielä perumaan sanani ja tiedän olevani polvillani vielä monta kertaa, mut toivon, että nyt elämä jatkuisi myös mun kohdalla.

Toisaalta toivon nyt, että vaikka ne kirjat olisi auttaneet enemmän kun tää kirjoittaminen, on aika alaston olo. En nyt kuitenkaan rupee kirjoituksia poistamaan, ne saa jäädä muistuttamaan mua tästä ajasta.. Ja kaikkihan on vielä olemassa, mikään ei ole kadonnut mihinkään, mun suhtautuminen siihen kaikkeen on vaan pakonedessä toisenlainen.

Niin kovin raskain mielin, mutta kevyin askelin arkea kohti. Palaan asiaan, kun jotain uutta taivaan alla...

Ja uskokaa ihan huviksenne, mun mielenterveydessä ei ole ollut, eikä ole vieläkään, mitään vikaa, vaikka ehkä ajoittain on sille tuntunut. Joskus asiat on vaan niin isoja, että tekee aika kipeetä ja ottaa koville... Ja muistakaa, kaikki ei aina ole ihan niinkuin voisi ensimmäisenä kuvitella, jotkut asiat on vaan sellaisia, ettei niitä voi sanoin kuvailla, kaikki ei ole aina niin mustavalkoista kuin luulisi =D

Joskus elämä vaan on ja tällä hetkellä mä rakastan koko sydämestäni tätä omaani...