Yksi on vielä pakko lisätä; ihan tavallinen maitotölkki.

En tiedä olisiko se sitten se pahin mahdollinen, siis mun mielestä.

Kun ajatelkaas nyt; sitä tölkkiähän voi heitellä vaikka seinään tai sen päällä voi pomppia, mut meneekö se rikki? No ei mene. Ja unohdetaan nyt sitten repiminen ja polttaminen koska ne menee jo liian brutaalin väkivallan puolelle, ei tässä olla ketään tappamassa..

Joo, ehkä siihen tölkkiin tulee pintaan vähän kulumaa jos sen päällä pomppii tai ajaa vaikka autolla yli, mut rikkihän se ei siis mene. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei satuta, kaikki on ihan samaa tasaista viivaa. Pinta ihan teflonia.

Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä.

 

Tölkkihän voisi ottaa ihan mitä tahansa riskejä, kun sehän tietää että kävi miten kävi koskaan ei satu. Eli eikö siinä kävisi sitten niin, että mikään ei tunnu miltään? Tölkki ei kokisi kertaakaan sitä mille se tuntuu kun rikkoudut ja pinta menee palasiksi, ei sitä kipua kun särkyy paloiksi ja sisin on hetkessä täysin palasina. Tölkki ei kokisi sitä kun elämä potkii päähän niin että ihan oikeasti sattuu, mutta ei kokisi myöskään sitä huikaisevaa ilon tunnetta kun riskinotto, pöydän reunalla keikkuminen, kannatti eikä tippunutkaan. Eikä sitä mieletöntä, sielua hivelevää onnentunnetta kun elämä hetkittäin antaa sitä kauneintaan, rakkautta.

Tölkki ei koskaan opi tietämään mille sisällä riehuva kipu ja tuska oikeasti tuntuu, se kun sisuskalut revitään palasiksi ja hajotetaan ihan kaikki. Se ei ehkä ole olekaan se huonoin asia tölkkinä olemisessa, vaan se että tölkki ei myöskään koskaan löydä sisältään sitä jokaisessa asuvaa puhdasta rakkautta, eikä koskaan näkisi ja tuntisi sen suunnatonta kauneutta. Se olisi se kaikkein pahin mahdollinen, siis mun mielestä.

 

Se, joka tietää miten kaunis taivas voi olla, kestää helvettiä ihan just niin paljon kun on pakko. Ihan vain ja ainoastaan sen taivaan kirkkauden ja kauneuden takia.

Se, jolle elämä on antanut sitä kaikkein kauneintaan tai näyttänyt siitä taivaasta edes välähdyksen, kestää helvetin hämäryyden nauraen.

Se, joka on sisältään, itsestään löytänyt puhtaan, vilpittömän ja pyyteettömän rakkauden, se joka ihan oikeasti tietää mitä se tarkoittaa, tietää kuinka paljon ja kuinka kaunista elämä voi olla. Tietää sen, mitä tarkoittaa se että elämä antaa sitä kaikkein kauneintaan; rakkautta.

 

Osaisiko sitä kukaan arvostaa ilman hämäryyttä? Osaisiko siitä kukaan olla kiitollinen, jollei tietäisi mitä mitalin kääntöpuoli sisällään pitää? Kuinka moni meistä hymyilee kyynelten läpi ja sanoo ajatuksissa "kiitos" vielä silloinkin kun on sirpaleina maassa? Kuinka moni meistä tajuaa että juuri se, että rikkoudut ei tarkoita sitä että olet lopullisesti rikki, vaan siinä on juuri se kaiken ydin. Se että on olemassa liimaa jolla kaiken voi korjata, että jos et koskaan mene rikki et myöskään koskaan voi itseäsi kasata.

Liimaa ei vaan tuo kukaan, se tekeekin kaikesta vaikeaa. Se liima kun on löydettävä ihan itse ja itsestään, sitä ei kukaan tule tarjottimella ojentamaan ja sanomaan "ole hyvä, anna kun paikkaan sut taas kasaan". Ehei, ei se homma todellakaan toimi niin. Ensin sopii miettiä et mikä iski, miksi menin rikki? Sitten sopii myös ymmärtää se miksi on sirpaleina. Sen jälkeen sopii ottaa onkeensa ja oppia virheistään ja seuraavalla kerralla keikkua aavistuksen toisessa kohdassa siellä pöydän reunalla tai aavistuksen toisessa asennossa tai jotain, pääasia että oppii ja kasvaa virheistään.

Sitähän se ei sitten tarkoita etteikö samaa virhettä voisi tehdä uudelleen, mut jos on itsestään liiman löytänyt, niin se ei sitten ihan äkkiä lopu. Ehkä sellaisilla on varaa keikkua jotain muita kannuja useammin ja uhkarohkeammin pöydän reunalla. Ja joskus jotkut on niin jääräpäisiä ja uppiniskaisia ettei vaan anna periksi.. Jokainen tyylillään, se on ihan vapaa valinta.

 

Mut joo, se on jokaisen oma valinta minkälainen kannu tahtoo olla, jokainen tietää itse mitä haluaa ja minkälainen on.

Ja se kaikille suotakoot, oishan se ihan kamalaa jos kaikki olisi ihan tasan samanlaisia. Olkoot tässäkin asiassa erilaisuus rikkautta, jokaikinen kannu on kaunis omalla tavallaan ja kaikki on ihan tasan yhtä arvokkaita, materiaalista ja sen paksuudesta riippumatta.

Eiks vaan???

 

 

(pakko laittaa tämä vielä tähän:

"Se porsliinikannu tietää oman arvonsa ja kykynsä muihin kannuihin verrattuna. Tieto lisää rohkeutta. Pitää tuntea itsensä ja hyväksyä itsensä voidakseen olla vahva."

...Juuri näinhän se menee...)